Sonja Bondarenko

Sunnuntaiaamu. Heräsin kello 5.50 Mimin tassujen rapinaan. Kömmin pehmoisen untuvapeiton alta pukemaan takkia päälle ja etsimään talutushihnaa. Rakastan aikaisia aamuja, vaikkakin tänään ikkunasta näkyvä ohut lumipeite kertoo aamulenkistämme tulevan vilpoinen. Takatalvi, josta on koko viikko puhuttu, olikin totta. Vilkaisen sängyssäni nukkuvia lapsia ennen ulos lähtemistä. Rakastan tuota näkyä: unesta takkuiset hiukset lepäämässä tyynyillään, kuin ne olisivat suortuva kerral

SÖPÖYSVAROITUS !! Ennen viimeviikonloppua en todellakaan tiennyt, että tarvitsisin elämääni koiranpennun. Mutta nyt, lasten vuosien toivomisen, pyytämisen, anelun ja sinnikkään kinuamisen jälkeen Mimi on meillä. Viikko yhdessä - ja sydämeni on täysin myyty tälle pienelle valkoiselle pallerolle. En koskaan ole ollut se ihminen, joka koiran nähdessään pysähtyy silittämään, puhuu samalla äänenpainoilla kuin vauvalle, tai edes kiinnittää erityisemmin huomiota noihin karvaisiin

Rakastan rutiineja, niitä joiden merkitys tai tärkeys ei ole kiinni suurissa tavoitteissa, vaan tämän hetken kauneuden huomaamisessa. Tämän hetken merkityksellisyyden vaalimisessa. Tähän hetkeen hyvän ja rakkauden lisäämisessä.