Sonja Bondarenko

Syksy on jo pitkällä. Lehdet tippuvat puista ja ruskan lämpimät sävyt peittävät kesän vihreyden alleen. Jos antaisin tälle syksylle sanan, omassa elämässäni se olisi uusi alku. Kuinka kliseiseltä se kuulostaakaan, mietin jo tätä kirjoittaessanni. Mutta kukapa ei silloin tällöin kaipaisi elämäänsä uusia alkuja? Miten pieniä tahansa ne ovatkaan. Joskus uudeksi aluksi voi riittää mielen sisäinen kovalevyn nollaus, pöydän puhdistaminen. Se kuuluisa tabula rasa, jolle alkaa sivel

Sunnuntaiaamu. Heräsin kello 5.50 Mimin tassujen rapinaan. Kömmin pehmoisen untuvapeiton alta pukemaan takkia päälle ja etsimään talutushihnaa. Rakastan aikaisia aamuja, vaikkakin tänään ikkunasta näkyvä ohut lumipeite kertoo aamulenkistämme tulevan vilpoinen. Takatalvi, josta on koko viikko puhuttu, olikin totta. Vilkaisen sängyssäni nukkuvia lapsia ennen ulos lähtemistä. Rakastan tuota näkyä: unesta takkuiset hiukset lepäämässä tyynyillään, kuin ne olisivat suortuva kerral

SÖPÖYSVAROITUS !! Ennen viimeviikonloppua en todellakaan tiennyt, että tarvitsisin elämääni koiranpennun. Mutta nyt, lasten vuosien toivomisen, pyytämisen, anelun ja sinnikkään kinuamisen jälkeen Mimi on meillä. Viikko yhdessä - ja sydämeni on täysin myyty tälle pienelle valkoiselle pallerolle. En koskaan ole ollut se ihminen, joka koiran nähdessään pysähtyy silittämään, puhuu samalla äänenpainoilla kuin vauvalle, tai edes kiinnittää erityisemmin huomiota noihin karvaisiin