Sonja Bondarenko

Sunnuntaiaamu. Heräsin kello 5.50 Mimin tassujen rapinaan. Kömmin pehmoisen untuvapeiton alta pukemaan takkia päälle ja etsimään talutushihnaa. Rakastan aikaisia aamuja, vaikkakin tänään ikkunasta näkyvä ohut lumipeite kertoo aamulenkistämme tulevan vilpoinen. Takatalvi, josta on koko viikko puhuttu, olikin totta. Vilkaisen sängyssäni nukkuvia lapsia ennen ulos lähtemistä. Rakastan tuota näkyä: unesta takkuiset hiukset lepäämässä tyynyillään, kuin ne olisivat suortuva kerrallaan siihen...

Rakastan rutiineja, niitä joiden merkitys tai tärkeys ei ole kiinni suurissa tavoitteissa, vaan tämän hetken kauneuden huomaamisessa. Tämän hetken merkityksellisyyden vaalimisessa. Tähän hetkeen hyvän ja rakkauden lisäämisessä.

Asetumme elämässämme helposti suorittajan rooliin. Asetumme sivustakatsojan ja takapenkillä istujan paikalle. Kuljemme teitä, jotka on puolestamme valmiiksi tallattu. Polkuja, joiden määränpää on selvä - eikä välttämättä siltikään juuri se, joka herättäisi oman sielumme eloon, ja saisi oman sydämemme syttymään.