Syksy, hitaammin

Syksy on jo pitkällä. Lehdet tippuvat puista ja ruskan lämpimät sävyt peittävät kesän vihreyden alleen. Jos antaisin tälle syksylle sanan, omassa elämässäni se olisi uusi alku. Kuinka kliseiseltä se kuulostaakaan, mietin jo tätä kirjoittaessanni. Mutta kukapa ei silloin tällöin kaipaisi elämäänsä uusia alkuja? Miten pieniä tahansa ne ovatkaan. Joskus uudeksi aluksi voi riittää mielen sisäinen kovalevyn nollaus, pöydän puhdistaminen. Se kuuluisa tabula rasa, jolle alkaa siveltimen veto kerrallaan maalaamaan uusia sävyjä. Oma uusi alkuni oli tänä vuonna melko konkreettinen. Kolmen vuoden autoilijan elämän, ja tuhottoman rahanmenon jälkeen, oli aika luopua autosta. Yllätyksekseni tuon päätöksen vaikutukset heijastuvat niin paljon muuhunkin, kuin itse autottomuuteen. Kun kaiken kulku ja tahti hidastuukin, tavallisen asian toimittamisesta katoaa yhtäkkiä kaikki kiireen tuntu. Arkiseen paikasta toiseen liikkumiseen on varattava enemmän aikaa. Pikaisen kaupassa käymisen sijasta lähdemmekin lasten kanssa pyöräretkelle kauppaan. Pyöräretkelle, se jo kuulostaakin heti kutsuvammalta tekemiseltä. Eri tapa toimittaa sama asia, asettaa tekemiselle aivan eri mielentilan. Tekee tilaa matkalla olemiselle, tehden jo siitä määränpääin itsessään. Viimeisten viikkojen kauppamatkoilla olemme pysähtyneet katselemaan kukkia, samalla kun juttelemme läpi päivän kuulumiset. Yhtäkkiä tavallisen asian toimittaminen onkin olemista yhdessä. Sama muutos on tapahtunut työmatkoille. Muutaman kilometrin pyöräily suuntaansa on tehnyt ihmeitä hyvinvoinnille. Raitis ilma ja ohikiitävä maisema. Kuulokkeissa lempipodcast tai puhelu. Tilaa ajatella, hengittää ja olla. Sadepäivien bussimatkoilla kirja on ollut paras ystäväni. Lähetin ensimmäisenä aamuna julkisilla kulkiessani viestin ystävälleni: Miten ihanaa on olla tässä. Katsoa, miten ihmiset menevät ja tulevat, lähtevät ja jäävät. Jokainen omien tarinoidensa kanssa, kohti omia päiviään kulkien. Maisema vaihtuu, ja käännän sivua. Onni ohikiitävän läsnäolon hetken kauneuden tuntemisesta nostaa hymyn huulilleni. Ihanaa olla tässä - kiirehtimättä mihinkään, vaan päinvastoin. Hidastaa tahtia, karsia tekemistä ja jättää jäljelle vain se tärkein ja oleellisin. Miten usein haalimme lisää, haluamme lisää ja toivomme lisää. Vaikka usein tärkeämpää olisi osata luopua, päästää irti ja tehdä tilaa. Tämä elämän hitaampi tahti on yltänyt myös keittiööni, mutta siitä lisää myöhemmin..

xoxo,

Sonja